En osaa olla ajattelematta pois muuttamista.
Se pyörii tauotta mun mielessäni.
Vihoviimein mulla on tunne, että toivoa vielä on.
Siitä päivästä lähtien kun oon päässy mun omaan asuntoon,
saan kontrollin mun elämään.
Oon vapaa päättämään mun omista asioista.
Mietin kokoajan, että mitä otan sinne mukaan ja miten sisustan sen.
Millanen mun päivän rytmi on.
Mm. nukkumisesta tulee varmasti helpompaa.
Vielä kun täällä kotona asun,
joudun olemaan tässä huoneessa missä oon ollu ihan pikkuskidistä asti.
Tää on täynnä rojua.
Täynnä mun pikkutavaroita ja pehmoleluja ja roskia ja turhaa paskaa.
Täällä on niin paljon tavaraa, ettei tätä ole mahdollista saada edes siistiksi.
Pölyä senkus riittää eikä tähän huoneeseen saa mitään otetta.
Täällä olo on levoton ja jos vähänkin kättä heilauttaa,
niin eiköhän joku tavara jo tipahda lattialle.
Nää seinätkin on ihan hirveet.
Mulla on seiskaluokasta asti ollu seinät täynnä kuvia mun lempiartisteista.
Sain niistä tarpeekseni, ja aloin repiä niitä pois.
En jaksanu kaikkia.
Nyt siellä on hirveä määrä jälkiä sinitarroista,
ja joissain kohdin rykäelmiä pikkuleikelmiä joistain Bop-lehdistä.
Nää on yksinkertasesti aivan kamalassa kunnossa.
Täällä huoneessa tulee niin toivoton olo.
Yöpöytäkin on täynnä roinaa.
Eikä niille oo paikkaa.
Tässä on ihan hirveetä nukkua.
Aamulla kun nouset ylös niin astut jo ties kuinka monen tavaran päälle.
Mistään ei löydä mitään.
Nyt saan alottaa kaiken alusta.
Saan typötyhjän yksiön.
Ja en ota sinne puoliakaan näistä tavaroista mukaan.
Roinaa sinne ei tule _ollenkaan_.
En mä nykyäänkään mun huoneessani käytä mitään muuta kun läppäriä, kännykkää, vaatekaappia, sänkyä ja koulupöytää.
Ei tänne yksinkertasesti tarvitte mitään muuta.
Jotain kynttilöitä toki on kiva poltella ja laittaa vaikka pari kehystä sinne tänne.
Mutta tää tavaramäärä on aivan järjetön.
Siitä yksiöstä tulee jokatapauksessa pieni.
Helsingissä on niin kallista asua, enkä kuitenkaan halua asuntoa mistään Itä-Helsingistä.
Mutta mun mielestä on helpotus, että se asunto on pieni.
Sitä on niin paljon helpompi pitää siistinä.
Imurointi vie vain hetken,
eikä huonekalujakaan ole paljoa niin pölyjen pyyhkiminenkin on pikkujuttu.
Keittiö on mitä todennäköisimmin joku pieni keittokomero,
joten senkään siistinä pitäminen ei ole ongelma eikä mikään.
Varsinkin kun mä pidän kotitöiden tekemisestä.
Se on oikeesti kivaa puuhaa.
Tarviin siihen vaan oman rauhan ja tilan.
Tässä kovasti helpottaa myös se,
ettei oikeasti tarvitse kokoajan nähdä mun isän naamaa.
(Asumme siis kahdestaan, perheeseen ei sattuneista syistä kuulu muita.)
Välit on kokoajan kireänä, kun mistään ei päästä yhteisymmärrykseen,
eikä se pysty käsittämään mun henkisiä vaikeuksia.
Välitämme toki toisistamme paljon,
mutta emme yksinkertaisesti tule toimeen.
Revimme kokoajan toisiamme palasiksi yhä enemmän ja enemmän.
Nyt se saa loppua - koitetaan pitää kasassa ne palaset mitä vielä on jäljellä.
On paljon helpompi pysyä väleissä, kun näkee sillointällöin.
Jos jostain asiasta tulee taas erimielisyyksiä,
voi molemmat mennä koteihinsa ja antaa tilanteen rauhoittua.
Saman katon alla se on mahdotonta - jommankumman on kuitenkin pakko käyttää joko vessaa tai hakea ruokaa.
Mykkäkoulu jatkuu ja puhkeaa taas riitana jostain.
Olemme molemmat ihan lopussa.
Riidat eivät edes johdu mistään perus kotitöistä (niistäkin).
Meillä riitoja tulee joistain niin naurettavista asioista, etten edes kehtaa selittää muille.
Näin ympäripyöreästi voin myös todeta,
että alkoholillakin on monesti ollut vaikutusta näihin tilanteisiin.
Joudun kuulemaan asioita mitä en halua.
Jotkut tilanteet menevät ihan yli.
En mene sen yksityiskohtaisemmin niihin,
mutta perus perheriitoja nämä eivät ole.
Siitä tulee niin paljon helpompaa,
kun voidaan nähdä vaikka päiväseltään niin että laitan ruokaa ja hän tulee luokseni kylään syömään.
Siinä samalla voi rupatella maailman menoista,
ja sitten sanoa heipat ja molemmat pääsee omaan rauhaansa.
Joskus voi vaikka leffassa käydä tai tehdä jotain vähän spesiaalimpaa.
Nykyään ei ole mitään intoa tehdä yhtään mitään yhdessä,
kun tiedostaa heti että se ei tule onnistumaan.
Isä halusi kovasti mennä ulkomaille yhdessä.
En uskaltanut lähteä, kun oltaisiin kuitenkin jo lentokentällä alettu jostain tappelemaan.
Ehkä me nyt päästään jossain vaiheessa ulkomaillekkin yhdessä.
Eikä tarvitse stressata lentokentistä.
Ehkä elämällä oikeasti on antaa mullekkin vihoviimein toivon pilkahdus.
Ehkä tämä kaikki vielä järjestyy.
Ehkä me voidaan olla taas onnellisia.
